Kirjailija Jere Vartiainen kumoaa runoilijamyyttejä: “Runojen kirjoittaminen on kovaa työtä”

Miten kirjailijaksi tullaan? Kuinka runot oikein syntyvät? Miten omalle käsikirjoitukselle löytää sopivan kustantajan? Kysyimme runoilija Jere Vartiaiselta, miten hänen kirjansa ovat syntyneet ja mikä on hänen unelmansa kirjailijana.

Martta: Miten sinä päädyit kirjoittamaan ensimmäisen kirjasi?

Jere: Olen kai aina ollut jollain tapaa kiinnostunut kielestä. Muistan, miten muun muassa jollain tapaa päätin 12-vuotiaana, että kuuntelen jenkkiräppiäkin nimenomaan lyriikoiden takia. Tuota ennen olin toki aina lukenut paljon. Puhuin paljon kirjoittamisesta ja pidin kummallisten kielikuvien keksimisestä, mutta varsinaisesti kirjoittamaan aloin kai vasta toukokuussa 2010, kun perustin kirjoitusblogini Words like turds (kyllä, se on sittemmin tyhjentyneen blogini nimi edelleen).

Aluksi askarteluni oli sellaisia lyhyitä hupitekstejä, listoja ja muita. Sitten aloin kokeilla lyhyttä proosaa, mistä siirryin vähitellen kokeilemaan lyriikkaa. Aluksi se oli kai ennen kaikkea hauskanpitoa ja kielellä leikittelyä, mutta aika nopeasti puuhasteluni muuttui kuitenkin tavoitteelliseksi. Olin kai aina tiennyt jollain tasolla, että jos alan kirjoittaa, se on sitten täysillä tai ei ollenkaan.

Meni vuosia ennen kuin tekstini olivat mistään kotoisin, mutta koko ajan pommitin kustantamoita kirjoitusharjoituksillani, aina sitä mukaa, kun tekstiä vain syntyi tarpeeksi käsikirjoitusta varten. Sori siitä.

Mistään en mitään tiennyt, mutta 2013 pienenpieni kustantamo Hai sitten julkaisi esikoiseni. Ehkä siinä jotain potentiaalia näkyi, mutta ei se suoraan sanottuna kovin hyvä ollut, enkä todellakaan kokenut mitään siitä hulabaloosta, jota monet isojen kustantamoiden esikoiskirjailijat kokevat. Ei kirjamessuja, esikoiskirjailijatapahtumia tms. minulle. En edes itse pitänyt itseäni tuolloin kirjailijana, ja kai edelleen ajattelen, että olin tuolloin enemmän vain jonkinlainen askartelija. Vähänkin huonoina päivinä mieleen saattaa edelleen nousta pelko, että mitäpä jos olen sitä edelleen. Taitelijan herkkyys ja yada yada yada.

Martta: Millainen on ollut kirjailijan tie ensimmäisen kirjasi julkaisemisen jälkeen?

Jere: No, juuri kukaan ei esikoistani lukenut, ehkä onnekseni. Pyrin kai hakemaan huomiota runoilleni lavaesiintymisten kautta, ja Hupsun Kevääni 2014 aikana (jolloin siis esiinnyin lavalla ihan ensimmäistä kertaa) lähdin tavoittelemaan lavarunouden Suomen mestaruutta, ensin lukuisien karsintojen ja sitten finaalipaikan kautta. En ollut aiemmin tavoitellut mitään yhtä intohimoisesti, ja jotenkin vastoin kaikkia järjenmukaisuuksia tapahtumasarja päättyi voittooni.

Samana vuonna Nordbooks julkaisi toisen kokelmani, joka ei vielä tasollisesti eronnut kovin paljon ensimmäisestäni. Siinä seuraavan parin vuoden aikana esiinnyin hieman kotimaisilla lavoilla ja kävin Pariisissa kilpailemassa poetry slamin world cupissa. Jatkoin kirjottamista, lukemista, opettelua ja sain myös ensimmäistä kertaa tukea, ohjausta ja palautetta toiselta runoilijalta, mikä oli hyvin merkityksellistä runoilijuuteni kannalta.

Runojani julkaistiin kulttuurilehdissä (Tuli & Savu, Nuori Voima, Lumooja, Kulttuurivihkot) ja sain ensimmäiset pikkuruiset taiteilija-apurahani, mutta merkittävintä oli varmasti hirvittävien työmäärien myötä tapahtunut kehitys kirjoittana. Siinä tapahtui monella saralla useita henkilökohtaisia läpimurtoja, ja jotenkin pystyin viimein kirjoittamaan asioista, joista olin ehkä jo pitkään halunnut kirjoittaa.

Paljon olen kysyttäessä tuonut esille, että jotenkin lähdin kirjoittamaan häpeää päin ja murskasin samalla esteet, joita minun piti aiemmin väistellä. Kyllä minä itseni aika silpuksi laitoin, mutta se prosessi oli todellakin kaiken tuskan arvoista.

No, aika kului, asoia tapahtui, ja keväällä 2018 työstimme Kolera-kustantamon kanssa kolmannen runoteokseni Minuus | Miinuksen loppuun ja saatoimme sen painokoneisiin. Noin vuosi tämän jälkeen kirjani oli Ylen vuoden 2019 Tanssiva karhu -palkinnon ehdokkaana, mikä on varmasti elämäni ja urani toistaiseksi kovin saavutus. Minuus | Miinuksen elinkaari on ollut miellyttävän pitkä, sillä vielä yli 1,5 vuotta julkaisun jälkeen se näkyy joissain yllättävissäkin yhteyksissä pomppaavan ilmoille. Ihan uusia juttuja minulle. Tällä hetkellä työstän neljättä runokokoelmaani hikoillen verta, kyyneliä, suolenpätkiä, hämähäkkejä, lapsenkasvoisia nanodemoneja ja ehkä myös ihan vain tavallista hikeä, noin niin kuin muun muassa, ja edelleen koen, että kirjoittaminen on parasta, mitä tiedän. Onhan tämä jonkinlainen S/M-suhde varmasti.

Martta: Miten päädyitte yhteistyöhön kustantajan kanssa?

Jere: Olen kirjoittanut, kasannut käsikirjoituksia ja tarjonnut niitä kustantamoille. Ei siihen ole mitään taikatemppuja ollut minulla, ei mitään oikoreittejä. Sitten viimeisimmistä on lopulta tullut kirjoja. Kenties valitettavastikin tein tätä vuosia ennen kuin tiesin yhtään, mitä tein, mutta tämä oli minun polkuni. Vaikea olisi ollut uskoa 2010, kun blogiani perustin, millaisiin juttuihin se vuosien saatossa johtaa. Toivottavasti johtaa myös jatkossa, mitään varmuuksia minulle ei ole mistään, vaikka polte on edelleen hirvittävä ja kehityskäyrä mielestäni yhä kovasti nouseva. Ehkäkenties. Sillä on kai mahdollista, että olen viimeisen vuoden aikana kahvipärinöissäni tuottanut ainoastaan tuhansia sivuja toistuvaa ”miaumiaumiauta”. Tämä jää nähtäväksi.

Martta: Millainen on sinun luova prosessisi kirjoittajana?

Jere: En tiedä, voiko sitä yhdeksi prosessiksi tiivistää. Ideat tulevat monelta suunnalta. Elämästä, kulttuurista, tunteista, muodoista ja kaikista niin edelleeneistä, ja minulla on monia keinoja, joilla kiskon tekstiä itsestäni (yksi vinkki: kokeile kirjoittaa mahdollisimman paskasti. ja ei, tämä ei ole vitsi – joskus se johtaa jänniin assosiaatioihin, joita voi sitten lähteä työstämään).

Parhaat tekstini taitavat syntyä, kun löydän tekstiin jonkin tunnelatauksen. Hirvittävän pitkä prosessihan se on, ihan yhdenkin tekstin kohdalla: Joskus pitää kirjoittaa 1000 sivua, että saa yhden hyvän rivin, joka voi ilmaista koko haetun ajatuksen, tai sitten siitä tulee osa jotain tekstiä, joka syntyy rivi riviltä juuri tällä tavalla.

Usein käy niin, että saatan työstää runon hyvinkin valmiiksi, mukamas, mutta sitten kun alan asetella sitä osaksi kokoelmaa, se muuttuu kässärin tarpeiden mukaan ihan eri tekstiksi. Tai menee ehkä osiksi muihin teksteihin. Aina pitää kai olla valmis muokkaamaan ja prosessi on raivostuttavan perkeleen pitkä.

Välillä myös huomaa, että koetan kirjoittaa jostain, mistä en oikeastaan halua kirjoittaa, ja sitten alitajunta ohjaa vähitellen jonkin olennaisen äärelle. Reitit kiinnostavaan tekstiin ovat monet, ja niiden pohtiminen tähän veisi enemmän aikaa kuin minulla on.

Työn alla olevan kässärin kanssa luulin, että minulla oli jo runko sille syksyllä 2018. No, ei ollut. Laitoin vuodenvaihteessa tekstit talteen, ja aloin vapaalla kädellä kirjoittaa, mitä vain ulos tulee. Tutkailla, kokeilla ja ihmetellä. Ja tuskailla. Lopulta päätin jälleen, että nyt on aika kasata uutta kässäriä. Loin syntyneistä teksteistä rungontapaisen, jota aloin sitten työstää vesurin, moukarin, kynsiviilan ja kynän kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa täydellistä ja jatkuvaa uudelleenrakentelua niin yksittäisissä runoissa kuin luvuissa ja kokonaisuudessa.

Runojen kirjoittaminen on hyvin kaukana siitä divaanilla makoilusta, viinirypäleiden syömisestä ja inspiraation odottamisesta, mitä jotkut kai yhä sen ajattelevat olevan. Se on kovaa ja aikaa vievää työtä – kuten kaikki kirjoittaminen. Ei minulla oikein ole vapaapäiviä, vaikka toimin myös kolmena päivänä viikossa psykologina. Kenties pitäisi olla, myönnettäköön, ja kenties minulle tekisi hyvää välillä vain makoilla siellä divaanilla, mutta olen vähän (paljon) tällainen työmyyräsuorittaja.

Aika tyypillinen päivä minulle on, että alan kirjoittaa aamulla kahvia juodessa, teen sitä muutaman tunnin, lueskelen samalla, käyn vaikka salilla, syön lounaan, ulkoilutan kissan, luen, juon kahvia, kirjoitan, käyn kävelyllä ja kaupassa, syön, leikin kissan kanssa, kirjoitan jälleen ja koetan sitten myös levähtää hetken ennen kuin alan nukkua. Välillä ”kirjoittaminen” voi tarkoittaa paljon myös pelkkää tuijottelua, ihmettelyä ja epämääräistä epätoivoa ja kirkunaa jossain korteksin alla. Tai sitten lukemista, kun oma teksti ei löydy. Lukeminen lienee aivan yhtä olennaista kehitykselle kuin kirjoittaminen. Kirjoittajalle olisi tietysti tärkeää myös elää välillä, että on enemmän, mistä ammentaa. Totta vieköön joudun välillä itseäni tästäkin muistuttelemaan.

Martta: Miksi kirjoitat ja mikä on sinun unelmasi kirjailijana?

Jere: Miksikö? Ehkä koska on pakko? En koe, että se on valinta, kuten tällaiset asiat useinkaan eivät ole tietoisia valintoja. Kirjoittaminen on minulle hengittämistä ja ajattelua ja tutkailua ja tuntemista, enkä osaisi kuvitella elämää ilman sitä. Mutta haluan toki kirjoittaa merkityksellisiä runoja ja teoksia, jotka kiinnostavat muitakin kuin itseäni. Että sanomisen pakko myös johtaa johonkin.

Kirjoittajana tavoitteet ovat kai kehittymiseen ja itsensä haastamiseen liittyviä (erilaista ja uudenlaista runoutta? jotain vallan muuta?); kirjoittajan uralle ne ovat kai monenlaisia toiveita ammatillisesta menestyksestä. Niitä en ehkä tarkemmin tässä ala pohtia, eivät ne aina minullekaan selkeitä ole (tai realistisia), mutta haluaisin kyllä jaksoja, jolloin voin pitkän aikaa keskittyä vain kirjoittamiseen apurahojen turvin, mutta haluan kyllä jaksoja, jolloin voin tehdä psykologin töitä osa-aikaisena.

Toive on jonkinlaisesta eteenpäin menosta kirjoittamisen kaikissa ulottuvuuksissa. Mutta kuten sanoin, varmuuksia ei tässä ole, ei ainakaan minulla, joten ensisijainen tavoite kirjalle on kai tulla ensin kirjoitetuksi ja sitten julkaistuksi, ja sitten voi toivoa, että se löytää tiensä ja yhteyden johonkin.

Tai ei, ihan ensisijainen tavoite on nauttia kirjoittamisesta, ja kaiken puurtamisen ja verikyyneleiden keskellä muistutella itseään siitä, miksi alun perin alkoi kirjoittaa: koska se on helvetin siistiä. Vähän imelää, juu, mutta totta. Skädäm.